Kisa-aamu valkeni pimeänä, koska heräsin jo kello 5:30. Kummasti maraton pistää sängyssä pyörimään, vaikka ei kummempia tavoitteita olisikaan. Kömmittiin Saava-Peten kanssa aamupalalle kuuden aikaan. Majatalon pirtsakka emäntä oli pitänyt lupauksensa ja pöytä oli koreana tavallista aikaisemmin. Pari palaa paahtoleipää ja muutama muki kahvia kitusiin. Siinäpä maratonaamun huikopala.
Interlakeniin menevään junaan mentiin kahtena ryhmänä. Hiukan aikaisemmin kisapaikalle valmistautumaan halunneet menivät jo 6.49 lähtevään junaan ja muut sitten seuraavaan puoli tuntia myöhemmin lähteneeseen. Juna oli täynnä maratoonareita, mutta löysimme Välimatkojen tyyliin vapaat paikat ykkösluokasta.
Auringon noustessa pilvettömälle taivaalle arvas päivästä tulevan upea, mutta myöskin lämmin. Tungin housujen taskuihin muutamat suolatabletit, kymmenen geeliä sekä kännykän. Banaanin jätin reppuun. Retkeilystrategiana oli vetästä geeli puolen tunnin välein ja päälle niin paljon vettä kuin maha sietää. Suolaa sitten tarpeen tullen.
Lähtöpaikalla vallitsi karnevaalimeininki. Yks Jungfraun hienoista puolista on paikallisten ihmisten intohimoinen suhtautuminen tapahtumaan. Väki kerääntyy reitin varrelle kannustamaan koko päiväksi. Interlakenin keskustaa kiertävä eka vitonen onkin aikamoista hulabaloota torvisoittokuntien pauhaessa.
Ekat kilsat sujuivat sopivaa vauhtia maistellessa. Lähdössä olin heittänyt yläfemmat viime vuonna tapaamalleni Veli-Pekka Kuutille. Hänelle tapahtumasta on muodostunut perinne. Tämänvuotinen maraton oli hänelle jo seitsemäs Alppien hellässä syleilyssä.
Jolkottelin ekan kympin rennon letkeesti 48.45. Aika paljon oli ruuhkaa, mutta sopu sijaa antaa. Sykkeet pidin koko ajan alle 150:ssä. Toka kymppi oli jo selkeesti nousuvoittoinen. Tässä vaiheessa väki ympärillä oli vakiintunut. Samat selät etenivät samaa vauhtia huoltostopeista huolimatta. Puolikkaaseen saavuin ajassa 1.49.56. Toi on jotain kymmenen minsaa hitaampi kuin vuosi sitten, mutta tuntemus oli parempi.
Eka tiukempi kohta reitille osuu 26.5 kilsaan. Silloin noustaan kilsan matkalla reilut 350 metriä ylöspäin. Viime vuoden taktiikka vaihtaa heti kävelyksi on ainoa oikea. Pete oli tsekkaamassa kulmakarvojen asentoa nousun puolessa välin. Hauskaa oli kuulemma ollut. Viimein saavutin mäen laen ja ohitin terassin, missä soi viime vuoden tapaan nonstoppina Pink Floydin Another Brick in the Wall Part 2. Helpotus! Tästä ei pahempaa olisi tiedossa.
Vuosi sitten nousun jälkeen juoksuun vaihtaminen oli hankalaa, kun molempien jalkojen peroneukset kramppasivat. Oli se tälläkin kertaa vaikeeta, mutta pikku hiljaa jalat alkoivat toimia. Pystyin köpöttelemään juoksuaskelin Wengeniin ja pitkälle sen ohi. Kolmen tunnin ja kymmenen minuutin jälkeen oli vaihdettava kävelyksi. Yhtämittainen nousu söi liikaa voimia.
Jossain vaiheessa takareisissä rupesi kiristelemään. Päätin ottaa suolatabletin. Eipä niitä enää housuista löytynyt (löytyivät vasta kisan jälkeen jostain alushousujen mutkasta..). Oli vain jatkettava runsaalla vedellä. Lopun jyrkät kävelypätkät olivat rankkoja, mutta tulin ne nopeammin kuin viime vuonna. Viimeiset kolme kilsaa oli sitten tosi ruuhkaista. Kapealla polulla ei ohiteltu, joten jonossa tamppaamisessa kului aikaa. Toisaalta täällä ajalla ei ole niin suurta merkitystä. Maaliinpääsy on suurin voitto.
Vimonen alamäkikilsa oli hurua. Tyrkättiin se toisen kilpailijan kanssa johonkin 3.30 haminoille. Maalissa oli kiva tuuletella. Huippufiilis!
Fiilistelin aurinkoisella maalialueella kisan loppuun asti. Oli kyl hienoa tavata urakan selvittäneitä suomalaisia ja tietenkin oman matkamme juoksijoita. Jokaisen kasvoilta paistoi maratononnellisuus.
Oma kunto 5/10, päivän suoritus 8/10 ja tapahtuma 10/10.
Tulokset
1 kommentti:
Näin se menee :)
Lähetä kommentti