Olen aktiivisesti seurannut median lisäksi muutamia internjetin keskustelupalstoja, missä käsitellään, muiden aiheiden lisäksi, suomalaista kestävyysjuoksua. Näillä jokamiehen forumeilla mielipiteitään tuovat julki niin kadunmiehet kuin alansa huippuasiantuntijat, joko omalla nimellään tahi nimimerkin suojista. Mikä hienointa, kestävyysjuoksu, tuo suomalaisen urheiluperheen lempilapsi, kirvoittaa näillä palstoilla edelleen eniten mielipidekirjoituksia urheilusta.
Suomalaisella kestävyysjuoksulla oli kiistatta merkittävä osansa kansallisen itsetunnon kohottajana ja identiteetin luojana. Juoksivathan 1900-luvun alun sankarit, perimätiedon mukaan, Suomen peräti maailmankartalle. Tätä hyvää työtä jatkoivat myöhemmin seitkytluvun mestarit. Näistä lähtökohdista nykypäivän suomalaiseen kestävyysjuoksuun kohdistuu edelleen huimia menestysodotuksia. Suurin huoli ja (kesto-)valituksen aihe on ollut tämän päivän juoksijoiden huonohko menestys ja heikohkot tulokset verrattuna seitkytluvun kultavuosiin. Kieltämättä tilanne on ollut joskus parempi, niin tilastojen kuin mitalitilien valossa, mutta niin on ollut maailmakin.
Viimeisten vuosien aikana kotimainen kestävyysjuoksu on kuitenkin kokenut pienoista renesanssia niin arvokisamenestyksen kuin ikuisiksi luultujen Suomen ennätysten kohdalla. Toki näiden valonpilkahdusten esiintymistaajuus on sen verran harva, että suurin osa mielipiteiden kirjoittajista lienee jo unohtanut nuoren Annemari Sandellin käsittämättömän kovat saavutukset, jotkut eivät muistane edes Jukka Keskisalon Euroopan mestaruutta parin vuoden takaa. Toisin sanoen, joidenkin mielestä Suomen nykyjuoksijat ovat olleet ihan kuraa jo vuosikymmeniä.
No, saanen olla hieman eri mieltä. Esimerkiksi viimeisen puolen vuoden aikana valonpilkahdusten esiintymistaajuus on havaintojeni mukaan ollut poikkeuksellisen tiheä. Olemme saaneet todistaa menestystä maantie- ja maastokisoissa sekä Suomen ennätysten rikkoutumista niin halleissa kuin maanteillä. Onpas kerrankin hienoa olla kestävyysjuoksija, ajattelin ma. Kuitenkin näitä palstoja (ja useimmiten myös lehtijuttuja, tosin yleensä upeatkin yleisurheilusaavutukset vaietaan sanomalehdissä, teeveestä puhumattakaan) lukiessa kokee kerta toisensa jälkeen pientä harmitusta. Sen aiheuttaa meidän suomalaisten (jopa juoksun harrastajien) suhtautuminen näihin hienoihin saavutuksiin.
Ensimmäisenä tulee mieleen Janne Holménin upea juoksu Sevillan puolimaratonilla viime joulukuussa. Janne juoksi kovan ajan 62.35, mikä alitti mm. voimassa olevan Suomen ennätyksen. Voisi kuvitella, että keskustelupalstat ja lehtien sivut olisivat täynnä suitsutusta ja myötäiloa maratonin Euroopan mestarin silloisesta saavutuksessa. Kattia kanssa. Suurin poru syntyi reitistä, joka oli ns. 'point to point'-tyyppinen, eli lähtö- ja maalipaikat ovat liian etäällä toisistaan, jotta ajat olisivat ennätyskelpoisia. Summa summarum, ihan hyvä juoksu, mutta väärin ja väärässä paikassa juostu.
Sama kitinä nousi eilen Francis Kirwan voitettua Padovan maratonin erinomaisella ajalla 2.11.01. Huom! Suomalainen voitti kansainvälisen maratonin! Haloo! Voittoaika oli Suomen kaikkien aikojen tilastokakkonen, heti Holménin enkan jälkeen (mikä muuten juostiin kaksi viikkoa sitten). Ei riitä, väärin voitettu! Reitti on, Sevillan puolikkaan tapaan, ennätyskelvoton, vaikka aika sinällään tilastoihin kirjataankin. Kaiken lisäksi kommentit 'tuontiurheilijoista' ovat jo niin luokattomia, etten viitsi niihin tässä puuttua.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.
Janne Holmén: Nytt finländskt rekord
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti