Miten pitkälle ihmisen pitää mennä että tunteet jäätyy tai kuolee, kuuhun? Näytelmässä henkilöt matkustavat kohti kylmempää, pohjoista, paeten tunteitaan. Kiihtyvä ilmaston lämpeneminen luo oman haasteensa ja kehyksen tälle makaaberille komedialle. Joku voi kokea sen myös kannanottona. Vaikka ihminen matkustaisi kuinka kauaksi pohjoiseen niin vielä vaan on liian lämmintä. Ääriolosuhteista huolimatta hän löytää pieniä tunteiden elonmerkkejä itsestään.
Tarina koostuu surullisista ihmiskohtaloista jotka yrittävät paeta menneisyyttä ja ongelmiaan eri tavoin. Ympäröivä maailma on kova, mikään ei tunnu miltään. Ihmiset luokitellaan ulkonäön tai vaikkapa kotiseutunsa perusteella, lopullisesti. Joka paikassa on väkivaltaa, jopa kielenkäyttöä täytyy korostaa äärimmilleen että se pieni hitunen asiasta menisi jakeluun. Teksti on siis varsin shokeeraavaa, mutta yllättävän nopeasti jatkuvaan kiroiluun turtuu, päivän trendi. Nupit ovat kaakossa monessa suhteessa.
Vaikka näytelmän jokaisella henkilöllä on kova yritys eristää itsensä tunnetasolla muista on heillä kuitenkin perimmäinen tarve kokea hyväksyntää, turvallisuudentunnetta ja lämpöä, vaikka keinot ja osaaminen puuttuukin. Kun joku positiivinen tunne syntyy jonkun ihmeellisen sattuman kautta, se on tässä itseensä käpertymisen vaiheessa jo liian pelottavaa ja siitä on päästävä äkkiä eroon, vaikka asein. Toisaalta tunteita ei voi pakottaa, ei katoamaan tai syntymään. Yhteinen suru sentään oli sallittua. Teksti on siinä mielessä lohduton että ratkaisua tai toivoa ei lopulta löydy, he (uusi yhteiskunta) vain jatkavat matkaansa kohti entistä kylmempää.
Absurdius vs. todellisuus. Mikä ennen tuntui absurdilta on nykyään jo todellisuutta, arkipäivää. Käsikirjoittaja- ja ohjaajapariskunta Leea ja Klaus Klemola haastavat katsojansa paiskaamalla tälle päin naamaa rankkoja teemoja kuten raiskaus ja prostituutio. Vaikka näytelmä on verhottu komediaksi on silti pelottavaa huomata nauravansa kun isoäitiä kutsutaan huoraksi tai kun isä hylkää vaimonsa seurustellakseen tyttärensä kanssa. Sairasta? Mihin tämä maailma on menossa? Sitä sietää jokaisen pohtia. Kaikesta tästä saamme kuitenkin lukea päivittäin lehdistä, muusta mediavyörystä puhumattakaan.
Kipale pakottaa, naurunpurskahdusten välissä, pohtimaan omaa suhtautumista nykymeininkiin. Olisi myös antoisaa verrata omaa kokemusta tekijöiden perimmäiseen näkemykseen. Testattiinko tässä yleisöä? Tottakai, mutta millä tasolla? (En usko että he halusivat yleisöä ihan helpolla päästää) Tämän voi kokea joko järjettömän irvokkaana naurupläjäyksenä, missä tehdään pilkkaa kaikesta, tai myöskin äärettömän raadollisena ajankuvana (vaikka näytelmä sijoittuukin tulevaisuuteen). Lavastus (+ valot ) on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas eikä näytelmä jää missään vaiheessa polkemaan paikoilleen. Asteikolla 1-10, yhdeksän pistettä tarinasta, toteutuksesta kasipual. Aihetta olisi voinut Lars von Trier-mäisesti kaivella vielä koskettavammin, jopa kivuliaammin, mutta kuinka hyvin se enää myisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti