SM-maantie

Kylläpä juoksu on kivaa, kun herroja noin naurattaa. Kuva: Terhi

Tyttäremme kuumeilun vuoksi hieman normaalia heikompien yöunien jälkeen ohjelmassa oli vuorossa varovainen aamupala. En halunnut toistaa vuoden 1997 Imatran SM-maantien tapahtumia. Tuolloin tuli viihdyttyä aamupalapöydässä Kykkäsen Sepon kanssa sen verran pitkään, että pakki meni ite kisassa kympin jälkeen aivan romuksi. Sinä päivänä ei muuten muuta syötykään. Hassua, että enari 1.11.23 on myös tuosta kisasta, vaikka alikulkujuoksua tuolla lumisella reitillä tuli valehtelematta sen nelisen kilsaa, sillä sen verran hyvin oli ratamestari kaikki Imatran kevyen liikenteen väylien alikulkutunnelit kierroksellaan hyödyntänyt. Rahkeita olis tuolloin kaiketi ollut himpun verran parempaankin loppuaikaan.

Tuusulassa seurasin ensin nuorten sarjojen otatukset. Kyselin voittajien kommentit ja napsin valokuvat. Kolme varttia jäi verryttelyihin aikaa, mutta hyvinhän tuokin piisasi. Juoksin vain minimaaliset kahden kilsan verkat, sillä vire oli sen verran hyvä. Mitäpä sitä enempää riehumaan. Kaikki ylimääräinen olisi loppuajasta pois.

Eka kilsa hujahti aikaan 3.16. Kaisa Lehtonen porhalsi ohi ja hänen valmentajansa Paul Sjöholm keuhkosi pyörällä rinnalla. Kieltämättä kävi mielessä, että mitähän tästäkin seuraa. Juoksu tuntui helpolta ja päätin olla välittämättä väliajoista. Se olikin viimeinen kerta, kun kelloon katsoin. Painoin tunteella.

Lewis katosi horistonttiin. Samoin Takataka. Iso pääryhmä erkani pikku hiljaa pienemmästä ryhmästämme. Vastatuuli puhalsi todella voimakkaana välillä sivusta, välillä suoraan edestä. Tyydyin sikamaisesti peesaamaan koko vastatuulipätkän. No, se lienee veteraanien oikeus!


Loppusuoralla oltiin jo ihan kenollaan. Kuva: Terhi

Hosio ja Mannermaa huusivat kympin väliajaksi 34.59. Kuulosti korviini ihan sopivalta. Tavoitehan oli juosta alle 1.16. Olin silti itselleni armollisesti antanut luvan lipsua tuosta huonompaan suuntaan, mikäli reitti olisi todella mäkinen. No, sehän oli. Ei meinaa tasaista pätkää ollut muualla kuin lähtö- ja maalisuoralla. Koko ajan pientä rassaavaa ylä- tai alamäkee. Ei siis mikään vauhtibaana. Siihen nähden naisten tulokset ovat todella kovia!

Reitti kääntyi vihdoin myötätuuliosuudelle noin 12 kilometrin kohdalla. Vauhtihanat aukes. Hellström pinkoi alamäkeen kuin aropupu. Hytönen ja Koivu perässä. Pakko oli antautua. Reitin pahin ylämäki osui noin 13 kilsan kohdalle. Sen kinkesin säästellen, mutta sen jälkeen annoin mennä. Saavutin Hytösen ja sen jälkeen Koivun Vellun. Pikku hiljaa sain myös Hellströmin Mankun kiinni. Siinä sitten mentiin Mankun kanssa rinta rinnan täyttä höökiä viimeisille kilsoille asti. Tuolloin syntyi se 10 sekunnin ero, mikä jäi välillemme maalissa Mankun eduksi.

Viimeisillä kilsoilla tuli monta väsynyttä selkää vastaan: Keron Jukkaa, A-P Niinistöä ja Obed Kipkuruita. Huhtalan Hurunkin valkoinen paita lähestyi myös nopeaa vauhtia, mutta matka loppui tällä kertaa kesken. Kaiken lisäksi meinasin lopussa törmäillä pyöräilijän kanssa, kun liikenteenohjaaja tupiloi toimissaan. Muutenkin kisojen järjestelyt olivat luokkaa olemattomat.

Maalissa kuvittelin loppuaikani olevan 1.14-1.15. Terhi tuli sitten sanomaan, että 1.13! Olin innoissani. Virallisten tulosten 1.12.53 nosti riemuni pilviin. Sijoitukseni 16. oli sijan verran parempi kuin Imatralla 1997, vaikka aika heikompi olikin. Muuten kekkerit olivat tunnelmaltaan tai lähinnä sen köyhyydeltään samanlaiset kuin viimeksi osallistuessani SM-maantiejuoksuihin, eli Nurmossa 2002. Ehkä teen paluun näihin geimeihin vuonna 2024 todennäköisesti vieläkin paremmalla menestyksellä :)

Kuvia